ANISOVKA on vanha venäläinen lajike, jota on viljelty Itämeren piirissä jo parisataa vuotta. B.W. Heikel kirjoitti kirjassaan 'Hedelmänviljelyksestä Suomessa' (v. 1907), että munkit Valamossa pitivät Anisovkaa arvokkaimpana siellä viljellyistä laaduista. Lajiketta viljeltiin eniten Itä-Suomessa mm. Sortavalan kuuluisassa omenapitäjässä. Lajike oli käynyt jo harvinaiseksi, mutta tuhotalvien 1939-42 jälkeen huomattiin lajikkeen kestävyys ja sitä taas innostuttiin istuttamaan. Viime vuosikymmenenä lajiketta on tehnyt taas tunnetuksi puutarhaneuvos A. Krannila. Anisovka menestyy V-vyöhykkeelle asti.

Puu kasvaa aikaa myöten isoksi ja tilaa vieväksi. Sillä on leveä ja säännöllinen latvus, eikä kaipaa muovailua leikkauksin. Oksakulmat ovat avoimia eivätkä repeile. Lajike on terve ja maanlaadun suhteen vaatimaton.

Kukkiminen on keskimääräistä myöhäisempää, ja sen siitepöly lienee vaisusti itävää. Pölyttäjiksi sille sopivat keskiaikaiset kukkijat, kuten Kanelit, Valkea Kuulas, Mustialan Valkea tai Lepaan Meloni. Satoikään puu tulee muutamien vuosien kuluttua istutuksesta ja sen sadot vaihtelevat vuosittain ollen joskus runsaitakin.

Hedelmä on kooltaan pieni noin 50 – 90 g ja sen pohjaväri vaaleankellertävä kyljessään ruskehtava punerrus. Maku on mehevän mausteinen ja makeahkon viinihappoinen. Ohutkuorisena se on hyvin altis pihlajanmarjakoin vioituksille, mutta toisaalta omenakääriäiset ovat siinä harvinaisia. Sato korjataan pakkasten alta ja kypsyy varastossa loka-marraskuussa säilyen pitkälle talveen. Anisovka on kelpo pöytäomena erityisesti lämpimien kesien jälkeen, mutta siitä aina kehittyy hyvä talousomena mm. mehuihin ja viineihin.